historia/varhaismuistot.txt
2004-08-16
Varhaisia muistoja
Ensimmäinen muistoni on sanaton, enkä ihan varmasti osaa sanoa, miten se on syntynyt. Olen sanoittanut muiston niin, että kertomus vastaa suunnilleen sitä, mitä muistan. Silti jää paljon sanomatta.
Katselen naista, joka ojentaa käsiään ottaakseen jotain syliinsä. Tunnen valtavan pettymyksen aallon ympärilläni. Yritän kertoa hänelle, miten paljon häntä rakastan. Hän ei ymmärrä minua. Hän siirtyy syrjemmälle ja näen miehen. Hän nojaa ovenpieleen. Tunnen pilkallisuuden piikkejä. Mies ojentaa kätensä ottaakseen jotain syliinsä. Tunnen polttavan rakkauden ympäröivän minut. Yritän kertoa hänellekin, että rakastan häntä. Hänkään ei ymmärrä minua. Hän sanoo tappavansa jonkun. Minä tunnen niin polttavan vihan ympärilläni, että se melkein tukehduttaa minut. Mies vetäytyy äkkinäisin liikkein taaksepäin. Mies ja nainen katsovat toisiaan pilkallisesti. Yritän sanoa heille, että minä olen tässä ja rakastan heitä. He katsovat toisaalle. Minäkin katson ja näen liikkumattomana makaavan pikkulapsen. Sitten näen heidän kasvonsa yläpuolellani. Ojennan käteni heitä kohti, mutta he kääntyvät ja menevät pois.Toinen muistoni on syntynyt sinä kesänä, jolloin täytin vuoden. Silloin kaksi serkkutyttöä eri perheistä pyöräili kymmenien kilometrien matkan vieraillakseen meillä korvessa. Serkuista ja minusta, muustakin perheestä on olemassa pari valokuvaa tuon vierailun ajalta, joka oli ainoa laatuaan. Tämänkin muiston olen sanoittanut myöhemmin, mutta kaikelle ei ole sanoja.
Istun polkupyörän kyydissä turvallisesti. Ilma liikkuu ohitseni joka puolelta. Istuin tärähtelee, sillä kuljemme metsätiellä, jolla on sorainen pinta. Vihreää on paljon molemmin puolin liikkuvan ilman takana. Hiukseni hulmuavat tuulessa ja tuuli tuntuu kasvoilla vahvasti. Pysähdymme ja minut nostetaan lämpimälle rantahiekalle. Sitten minulla ei ole vaatteita, mutta isoilla tytöillä on uimapuvut. He kävelevät hiekalla veden rajaan ja veteen ja veteen ja veteen. Heitä ei näy ja sitten näkyy. He nauravat ja roiskuttavat vettä. Minä seison hiekalla ja katselen. Minun kultapollani hehkuu taivaan sinisessä ja kasvoillani. Vesi kimaltelee ja minun tekee mieleni veteen. Tytöt juoksevat nauraen luokseni. Kuljemme käsi kädessä hiekkaa ja vesi nousee jalkojeni yli. Vettä on paljon joka puolella. Tytöt nauravat ja roiskuttavat vettä. Minäkin läiskin vettä käsilläni. Kädet tarttuvat minuun ja nostavat minut vatsalleni veden päälle. Potkin vettä jaloillani ja läiskytän vettä käsilläni. Kädet ovat vahvat. Serkut juttelevat ja neuvovat ja kuivaavat ja pukevat. Taas polkupyöräilemme auringossa ja vihreässä tuulessa kotiin. Tytöt nauravat ja kävelemme käsikkäin. Vaatteet pois ja kuumaan saunaan. Loistavan punainen esine on serkun kädessä. Se on kaunis, mutta en tiedä mikä se on. Serkku saippuoi hiukseni ja selittää punaisesta pyöreästä ja sakaraisesta esineestään: sillä kammataan saippuaista päätä. Saan sitten paljon hyvää vettä päälleni. Nyt tiedän, mikä se punainen kapine on. Serkku antaa sen minulle. Sinä saat sen omaksi, hän sanoo ja käärii pyyhkeen harteilleni. Nyt esine on tiukasti minun kädessäni. Juoksen polkua ja nousen portaat serkkujen kanssa. Ovi on avoinna ja tupa on siinä edessämme. Ojennan punaista omaisuuttani kädessäni ja ajattelen äitiä sitä katsomaan: katso äiti, punainen pesukampa on nyt minun, serkku antoi. Punainen on minun! Koko lattia on kuitenkin tyhjä eikä tuvan perälläkään ole ketään.Sinä kesänä, jona täytin kolme vuotta, muutimme noista korpimaisemista viitostien varteen. Isäni ja hänen nuorempi siskonsa vaihtoivat pienviljelystiloja keskenään. Me saimme nyt pienemmän tilan, mutta se oli valtatien varressa.
Pääsin istumaan kuljettajan viereen. En tiedä missä toiset ovat. Autossa on meidän tavaramme. Lopulta tulemme perille, minulle sanotaan. Näen kauniin värisiä taloja peltojen keskellä. Auto nousee vielä mäen ja kääntyy hiekkapiennarten välistä harmaan pienen talon pihaan. Täällä on monta muutakin harmaata rakennusta. Yksi varmaan kaatuu kohta. Se on niin kallellaan. Siellä on sipuleita orsilla kuivumassa. Ne ovat nyt meidän, sanoo isä. Isoveli meni omille teilleen ja äiti on hoitamassa pikkuveljeä. Isä sanoo, että vinoon rakennukseen ei saa mennä ilman lupaa, sillä siellä on rottia. Pihan perällä on toinen vino rakennus. Siellä on puita liiterissä, jossa ei ole lattiaa. Isä sanoo, että puita saa hakea, jos käsketään. Minä kysyn leikkimään menemistä ja saan mennä. Minä menen hiekkapiennarta kaivamaan sinne, mistä auto tuli isolta tieltä pihaan. Se on tuttu paikka: olen leikkinyt hiekalla ennenkin. Minä istun hiekassa ja kaivan koloja melkein pystysuoraan hiekkapenkkaan. Hiekka on keltaista ja kuivaa. Teen hyviä koloja. Uusi koti on mainio, sillä täällä on oikein hyvää hiekkaa.Tästä muutosta lähtien minulle on kertynyt paljon lapsuusmuistoja ja sitten muistoja iät kaiket. Muistini ei ehkä ole tarkka, mutta muistot tuntuvat olevan olemassa joka tapauksessa. Jospa minä olen joutunut ajattelijaksi alusta asti?
- maura
18:26 - /historia
